Jukkis

Pohj & Fi & Se & No Jva
Fi & Lt Mva, Lt JMva
Delichon Droplet
orange roan uros
s. 10.7.2010

  • Lonkat: A/A
  • Silmät: 8-vuotiaana iiriksen rappeumaa, muuten terveet
  • Kyynärnivelet: 0/1
  • Polvet: 0/0
  • prcd-PRA clear
  • FN normal

  • MEJÄ: POHJ & FI & SE & NO JVA
    AVO1 47p, VOI1 50p.
    Mejä-SM hopeaa 2017.
    Mejä-SM 5. sija 2018.
    PM1 2017 ja 2018.
    PM2 2015, 2016 ja 2019.
    Vuoden Mejä-Cockeri 2015.
    Helsingin Seudun Kennelpiirin Metsästyskoirajaoston Vuoden Spanieli 2016 ja 2017.
    HSKP:n Metsästyskoirajaoston Vuoden Mejä-koira 2017.
  • Taipumuskoe: SPA1
  • Näyttelyt: FI MVA, LT MVA, LT JMVA, paras tulos ROP
  • MH-kuvaus: suoritettu

Jukkis syntyi Unnan ensimmäiseen pentueeseen kuuden sisaruksensa kanssa. Syntyessään Jukkiksella oli jo koti tiedossa, mutta noin kuuden viikon iässä varaus peruuntui. Olin siihen mennessä jo ihastunut tuohon suloiseen palleroon, joten muutamasta ostotarjouksesta kieltäydyttyäni jouduin toteamaan, että laumassani on nyt myös uroskoira. Vai ei ikinä urosta tähän taloon…

 

Sopivaa nimeä urospennulle minulla ei tietenkään ollut, mutta se ei ollut ongelma, sillä Jukkis oli jo vahingossa oppinut lempinimensä. Jukkis oli pikkupentuna pesueen suurin ja karvaisin ja varmaan kilteinkin. Jukkiksen nimi kuvailee meille tuttua koiraharrastajaa, kyseistä henkilöä kun voisi luonnehtia nimenomaan isoksi, karvaiseksi ja kiltiksi :).

 

Jukkiksesta kasvoi, ei niinkään iso ja karvainen, vaan ennemminkin pienehkö ja vähäkarvainen uros. Raamit ovat kuitenkin kohdallaan, ja kokoa ja turkkiakin on sentään riittävästi. Kiltti Jukkis kyllä on, helppo järkevä koira, joka tulee juttuun kaikkien kanssa. Ei provosoi riitaa, ei hössötä tyttöjen perään. Uros minun makuuni.

 

Jukkiksen pääharrastus on alusta saakka ollut mejä. Jukkis jäljesti ensimmäisen jälkensä vähän yli luovutusikäisenä, ja kun homma näytti toimivan, sain tuosta treenistä hyvän viimeisen verukkeen urospennun kotiinjättämiselle. Tarvitsinhan uuden mejäkoiran. Jukkis onkin osoittautunut taitavaksi ja luotettavaksi jäljestäjäksi, jonka motivaatio pysyy tehtävässä koko suorituksen ajan. Ei tarvitse jännittää, tuleeko kulman takaa lintuja tai sorkkia, vaan työ tehdään iloisesti loppuun saakka. Toki minunkin pitää osata oma hommani narun toisessa päässä, luottamus on molemminpuolista. Mejäura jatkuu edelleen, vaikka Jukkis joutuukin jatkossa antamaan hiukan tilaa pikkusisko Sirrille.

 

Näyttelyitä Jukkis harrasti nuorena, sekä kotimaassa että ulkomailla. Valioitumisen jälkeen homma kuitenkin jäi. Toisin kuin mejässä, jossa valioitumisen jälkeen harrastus vasta kunnolla alkoi. Taipumuskoe meni aikanaan läpi kerralla, vaikka silloisen nuoren koiran haku ei ihan nykypäivän työskentelyä vastannutkaan. Mh-kuvauksen Jukkis suoritti 6-vuotiaana omalla tasapainoisella tavallaan kuormittumatta juuri lainkaan. Kuvaajan sanoin, Jukkis tuntui pitävän testiä hieman normaalista poikkeavana ulkoilutapahtumana. Petotestissä käytiin Jukkiksen ollessa seitsemänvuotias. Jukkis selvisi sekä karhun että suden kohtaamisesta kunnialla.

 

Uiminen on kesäisin Jukkiksen intohimo, samoin vauhtilajit, kuten pyöräily. Maastossa Jukkis aina viilettää porukan kärjessä kuljettiin sitten jalan tai polkupyörällä. Kun pyörän vauhti sovitetaan vanhan Unna-rouvan tahtiin sopivaksi, Jukkiksen mielestä kyse on lähinnä laahustamisesta. Talvisin vauhtia menoon saadaan hiihtämällä. Kytkettynä edetään maltillisesti, mutta vapaana on lupa juosta kovaa. Kun oma kuntoni alkaa lopahtaa, Jukkis vielä hypähtelee kevyesti hangella.

 

Jukkista on tosiaan vaikea saada väsymään. Päivä- tai viikonloppuretket eivät tunnu missään, ja lapinvaelluksilla vauhti alkaa osoittaa lieviä rauhoittumisen merkkejä ehkä neljäntenä tai viidentenä päivänä. Ja siellä sentään ollaan aamusta iltaan liikkeellä. Jukkis ei edes valitse helpoimpia reittejä, vaan hyppelee milloin kiveltä kivelle, milloin kiipeilee puunrungoilla. Tuntureilla Jukkis on muutenkin kuin kotonaan kolmen vaellusreissun tuomalla kokemuksella. Kaikki käy ja on kivaa. Ihan sama mikä on majoite, vai onko sitä ollenkaan, ei väliä ovatko reput painavat vai kevyet, menoa eivät hidasta kivikot, ryteiköt, suot tai jokiuomat. Onhan toki hajumaailma pohjoisessa poroineen ja riekkoineen hyvin erilainen etelän metsiin ja peltoihin verrattuna. Taidamme molemmat olla jonkinlaisen lapinhuuman vallassa aina aika ajoin.