Jukkis syntyi Unnan ensimmäiseen pentueeseen kuuden sisaruksensa kanssa. Syntyessään Jukkiksella oli jo koti tiedossa, mutta noin kuuden viikon iässä varaus peruuntui. Olin siihen mennessä jo ihastunut tuohon suloiseen palleroon, joten muutamasta ostotarjouksesta kieltäydyttyäni jouduin toteamaan, että laumassani on nyt myös uroskoira. Vai ei ikinä urosta tähän taloon…

Sopivaa nimeä urospennulle minulla ei tietenkään ollut, mutta se ei ollut ongelma, sillä Jukkis oli jo vahingossa oppinut lempinimensä. Jukkis oli pikkupentuna pesueen suurin ja karvaisin ja varmaan kilteinkin. Jukkiksen nimi kuvailee meille tuttua koiraharrastajaa, kyseistä henkilöä kun voisi luonnehtia nimenomaan isoksi, karvaiseksi ja kiltiksi :).

Jukkiksesta kasvoi, ei niinkään iso ja karvainen, vaan ennemminkin pienehkö ja vähäkarvainen uros. Raamit ovat kuitenkin kohdallaan, ja kokoa ja turkkiakin on sentään riittävästi. Kiltti Jukkis kyllä on, helppo järkevä koira, joka tulee juttuun kaikkien kanssa. Ei provosoi riitaa, ei hössötä tyttöjen perään. Uros minun makuuni.

Jukkiksen pääharrastus on alusta saakka ollut mejä. Jukkis jäljesti ensimmäisen jälkensä vähän yli luovutusikäisenä, ja kun homma näytti toimivan, sain tuosta treenistä hyvän viimeisen verukkeen urospennun kotiinjättämiselle. Tarvitsinhan uuden mejäkoiran. Jukkis onkin osoittautunut taitavaksi ja luotettavaksi jäljestäjäksi, jonka motivaatio pysyy tehtävässä koko suorituksen ajan. Ei tarvitse jännittää, tuleeko kulman takaa lintuja tai sorkkia, vaan työ tehdään iloisesti loppuun saakka. Toki minunkin pitää osata oma hommani narun toisessa päässä, luottamus on molemminpuolista. Kymmenvuotiaana Jukkis jätti kokeissa käymisen nuoremmille. Sen koeura jatkui yhtäjaksoisesti kahdeksan vuoden ajan sisältäen 58 koekäyntiä. Viimeisen viiden kilpailuvuoden aikana Jukkis jäljesti ainoastaan ykköstuloksia, 37 kertaa peräkkäin. Siihen oli oikein hyvä lopettaa.

Näyttelyitä Jukkis harrasti nuorena, sekä kotimaassa että ulkomailla. Valioitumisen jälkeen homma kuitenkin jäi. Toisin kuin mejässä, jossa valioitumisen jälkeen harrastus vasta kunnolla alkoi. Taipumuskoe meni aikanaan läpi kerralla, vaikka silloisen nuoren koiran haku ei ihan nykypäivän työskentelyä vastannutkaan. Mh-kuvauksen Jukkis suoritti 6-vuotiaana omalla tasapainoisella tavallaan kuormittumatta juuri lainkaan. Kuvaajan sanoin, Jukkis tuntui pitävän testiä hieman normaalista poikkeavana ulkoilutapahtumana. Petotestissä käytiin Jukkiksen ollessa seitsemänvuotias. Jukkis selvisi sekä karhun että suden kohtaamisesta kunnialla.

Uiminen on kesäisin Jukkiksen intohimo. Nuorena Jukkis nautti myös vauhtilajeista, kuten pyöräilystä. Nyt vanhalla iällä olemme jättäneet rankkoja suorituksia vaativat lajit vähemmälle, mutta maastossa liikkuminen sujuu edelleen kevyesti; Jukkis viilettää aina mieluusti kärkiporukoissa. Talvisin vauhtia saadaan hiihtämällä, tosin hiihtämistäkin olemme jo rajoittaneet, ettei vanhan kroppa kipeydy. Intoa kun Jukkiksella on, niin se ei aina itse muista säädellä menoaan.

Jukkista on tosiaan vaikea saada väsymään. Päivä- tai viikonloppuretket eivät tunnu missään. Reppujen kanssa vaeltamaan Jukkis ei enää pääse mukaan, mutta nuorempana tehdyillä lapinvaelluksilla vauhti alkoi osoittaa rauhoittumisen merkkejä ehkä neljäntenä tai viidentenä päivänä. Ja siellä sentään ollaan aamusta iltaan liikkeellä. Tuntureilla Jukkis oli muutenkin kuin kotonaan kolmen vaellusreissun tuomalla kokemuksella. Jukkis on tyyppi, jolle kaikki käy ja on kivaa. Ihan sama mikä oli majoite, vai oliko sitä ollenkaan, ei väliä olivatko reput painavat vai kevyet, menoa eivät hidastaneet kivikot, ryteiköt, suot tai jokiuomat. Onhan toki hajumaailma pohjoisessa poroineen ja riekkoineen hyvin erilainen etelän metsiin ja peltoihin verrattuna. Taidamme molemmat olla jonkinlaisen lapinhuuman vallassa aina aika ajoin.